maanantai 24. elokuuta 2015

Matka maalle


Ajomatka maalle tuo mieleen aina lapsuuden. Vaikka moni asia on muuttununut, se odotuksen tunne on aina sama.. ”Ollaanko kohta jo perillä” ”vieläkö on pitkä matka”. Ja vaikka omankaan kodin pihasta ei ole pitkä matka peltojen keskellä mutkitteville teille tai mäntymetsään lenkkeilemään, on se vaan ihan eri fiilis olla maalla.



Mun vanhemmat ovat kotoisin hieman Oulun alapuolelta, joten sukua asuu tuolla pikkuisen tämän hetkistä kotipaikkaani Keravaa pohjoisemmassa. Lapsuuden kesälomat kuluivat usein mummolassa, isäni lapsuudenkodissa, vanhassa keltaisessa omakotitalossa, jonka pihapiiriin kuului myös navetta, aittarakennus, leikkimökki ja autotalli jossa seisoi traktori. Ympärillä oli paljon metsää jossa temmeltää. Mummolassa mun lempipaikka oli kahden puun väliin papan mulle rakentama keinu. Keinussa taisin oppia ärrän ja viheltämäänkin. Keinun yltä lähti myös pitkä pyykkinaru josta roikkuviin pyykkipoikiin yritin osua keinusta hyppiessäni. Meidän mummola myytiin jo yli kymmenen vuotta sitten ja edelleen mulla on ikävä sitä paikkaa (vaikka onhan mummola edelleen mummun luona). Muistan ne leikkimökin lelut joilla leikin, aittarakennuksen sängyt, papan puuverstaan, ullakon jännityksen ja tyhjän, autotalliksi muuttuneen navetan tuoksun. Muummun keittämä mansikkakiisseli kermanokareella ja mannapuuroa voisilmällä aamuisin ihan vain minulle. Mummolassa ei koskaan päässyt tulemaan nälkä ja herkkuja sai paljon, sillä kahvit keitettiin monta kertaa päivässä. Siitähuolimatta kävin mummun kakkukaapilla siellä välissäkin pihistämässä vähän keksiä. Niin ja entäs se kun kasvimaalla häärätyn päivän päätteeksi saa itse nostettuja pottuvarpaan kokoisia keltaisia perunoita voilla, NAM! Ruuan lisäksi oli toki muutakin tärkeää, kuten ihmiset, sukulaisiahan sinne aina lähdetään tapaamaan, ei ruokaa… ja eläinrakkaana ihmisenä oli mummun kissa Pörri mulle myös tärkeä, iso kollikissa, joka ei varsinaisesti ihan hirveesti välittänyt musta. Myös serkun berninpaimenkoira Otto (muistaakseni oli nimi) oli mulle hurjan tärkeä, kuin myös serkku itse. Mulla on paljon serkkuja mutta tätä yhtä ihailin valtavasti. Sai mut tuntemaan oloni tärkeäksi prinsessaksi ja pikkutyttönä ajattelin, että toivottavasti mulla on aikuisena yhtä kiva ja komea mies. Löytyihän se oma mieskin onneksi tuohon rinnalle. Mummolaan liittyy niin hurjan paljon hyviä muistoja, että toivon vielä joskus pääseväni siellä käymään, edes ihan pikaisesti. Joka kerta kun pohjoisessa käydään, ajetaan meidän vanhan mummolan ohi hitaasti, jotta ehditään nähdä onko pihassa jokin muuttunut.


Mäntymetsien ja peltojen lisäksi näin kurkia, eipä juuri tällä kotipuolessa moisia näe.

Silloin kun mummola myytiin, muistan miettineeni sitä kuinka mun omat lapset eivät koskaan pääse semmoiseen mummolaan kesälomillaan. Nyt kun mulla sitten on omia lapsia, olis musta toki edelleen ihana, että meillä olisi kesäisin yhtä kiva paikka minne mennä, saisi leikkiä pihalla, kävellä hiekkateitä pitkin katsomaan lampaita ja käydä vanhalla urheilukentällä hyppäämässä korkeutta, mutta oen mä hirmu onnellinen siitä, että meidän poikien isovanhemmat asuvat lähellä. Ja ainahan me voidan mennä maalle moikkaamaan mun tätejä, setää, serkkuja, pikkuserkkuja, heidän lapsiaan jne.




Tämä viimeviikkoinen matka maalle, olikin meidän poikien ensimmäinen kerta… Reissu oli rankka, mutta yllättävän hyvin meni pitkä ajomatka kahden pienen pojan kanssa. Oltiin liikkeelä mun isän kanssa, joten saatiin myös vähän isä tytär aikaa vaikka ajomatkat mulla meni pitkälti poikia viihdyttäessä. Reissu oli pikainen, joten ehdittiin nähdä vain pieni osa sukulaisista. Tärkeintä meidän matkassa oli tällä kertaa käydä moikkaamassa mummua, vietettiin myös mummun syntymäpäiviä. Ihana, että mummu sai tavata meidän pojat ja tietysti myös toisinpäin, vaikka pojat reissusta tuskin isompana muistavat, on valokuvat muistuttamassa kuinka ovat istuneet isomummun kuistilla syömässä marjoja viilipurkeista isomummun ja papan seurassa. Itsekkin näin todella pitkästä aikaa tämän mun lapsena niin kovasti ihaileman serkun, paljoa ei ollut mies muuttunut vaikka vuosia onkin kertynyt lisää. Enään en ole pikkutyttö, joten en viitsinyt juosta kiljuen vastaan ja odottaa toisen heittelevän mua ilmaan, joten tapaaminen oli huomattavasti hillitympi. Oli siis erittäin onnistunut vaikkakin myös erittäin pikainen reissu maalle. Niin ja Oskari otti reissussa myös ensimmäisen askeleensa ilman tukea. Jatkossa voidaankin mennä muistelemaan sitä ensimmäistä askelta isotädin eteisessä ja luomaan uusia lapsuus ja aikuisiänmuistoja maalla.



Käytiin Lampinsaaren vanhassa kaivoskylässä katselemassa millaisissa maisemissa mun äiti on joskus asunut. Sieltä löytyi vanhoja kuorma-autoja. Alueelle oli kyllä asiattomilta pääsykielletty, mutta mulla oli kuvausasia, joten toivottavasti kukaan ei pahastunut. Paikan pitäjä ilmeisesti tekee kauppaa näillä autoilla, niin uusilla kuin vanhoilla ja ruostuneillakin. Pihassa oli paljon hienoja vanhoja autoja odottamassa innokkaita kunnostajia.

maanantai 17. elokuuta 2015

Oskari ja Oliver 1v!!!!



Vuosi on kulunut hurjaa vauhtia. Vastahan pojat syntyivät ja nyt juhlistettiin jo ensimmäistä syntymäpäivää!


Väsäsin pojille kakkua, ei siitä ihan sellanen tullut miten sen päässäni näin, 
mutta ei siitä rumakaan tullut. Synttärikoristeita saatiin kaverilta, kiitos niistä :)


Vaikka aika on kulunutkin vauhdilla, on tähän vuoteen mahtunut paljon. Nyt huomaa kuinka pian unohtaa ne alkumetrien vaikeudet ja väsymyksen. Sitä on niin onnellinen ja ylpeä omasta perheestään.

Ennen poikien syntymää, ajattelin, että vauvavuosi kestää ikuisuuden. Miten sitä jaksaa vaan olla kotona kun ei työnsä puolesta tapaakkaan enään päivittäin aikuisia ihmisiä. Nyt sitä vaan miettii minne tämä vuosi oikein hujahti.. koiranpennut kasvaa nopeasti, ei ihmislapset… voi kyllä hekin kasvavat, aivan liian nopeasti. Töihin mulla ei olis vielä mikään hinku, mutta pakkohan sitä on itseään alkaa siihenkin valmistamaan.

Myönnän kyllä, että tähänkin vuoteen on kaiken ilon ja onnen lisäksi mahtunut paljon valvottuja öitä, väsymystä, itkua ja epätoivoa. Alussa syytti itseään aivan kaikesta,olin huono äiti kun en voinut antaa pojille enmpää aikaa kohdussa enkä heidän synnyttyään voinutkaan imettää. Itkin paljon niin ilosta kuin surustakin. Yöllä valvoessa aika tuntui ikuisuudelta… myös alkuun sairaalassa olo, poikien kasvaminen ja oma parantuminen tuntuivat kestävän loputtomiin… me ei koskaan päästäsisi kotiin sairaalasta, en enään koskaan nukkuisi hyvin, saatika tuntisi oloani pirteäksi ja hyväksi. Mutta niin se vaan kaikki kääntyi aina vain parempaan ja jälkeenpäin huomaa, kuinka lyhyitä ne sillä hetkellä ikuisuudelta tuntuneet hetket olikaan.

Hetkeäkään tästä vuodesta en vaihtaisi pois, en niitä huonojakaan, niistäkin oppii ja löytää itsestään uutta voimaa kun huomaa selvinneensä. En voi sanoa vauvavuoden olevan helppo, vaikka tämä onkin ollut helpompaa mitä oletin, mutta vuosi on lopulta lyhyt aika… tämä vuosi on kasvattanut hurjan paljon. Onhan tämä tämmöstä haasteesta toiseen etenemistä, mutta myös ilosta iloon kun huomaat kuinka oma lapsi kehittyy, kasvaa ja oppii aina vaan uutta. Omia lapsiaan rakastaa aivan valtavan paljon.

Itselle jaksamisen kannalta on ollut tärkeää myös meidän mahtavat tukijoukot, jotka ovat antaneet apuaan ja mahdollisraneet meille myös sen parisuhde ajan, ajan vain meille kahdelle. Hyvinvoivat vanhemmat ovat parasta lapsilleen.





Nyt nokka kohti taaperoaikaa ja sen tuomia touhotuksia!